Arca Fabulorum - Tarina-arkku

Tervetuloa seikkailulle blogiini! Täällä skaala on niin laaja, että löytyy asiaa ihan kaikkialta! Aina esim. kirjoja rakastanut olen, sillä ne avavaat niin monet ovet! Oi tapoja, oi kulttuuria ja historiaa, joita kirjallisuudesta ja hyvistä leffoista tai sarjoista saa! ... Arca Fabulorum - Tarina-arkku, täynnä tarinoita ja pursullaan ideoita.
-peace & love, and respect to you all-

maanantai 16. tammikuuta 2017

Viikon 3 lainaus [muistoksi miehelleni]

Minä ja Sinä, Me 20.10.2009 - 12.1.2017
"Minä olen rakastanut Sinua kauemmin,
kuin alkuräjähdyksestä on aikaa.

Minä rakastan Sinua enemmän,
kuin maa aurinkoa kaipaa"

Minä tulen rakastamaan Sinua vieläkin,
kun vain enää avaruudessa,
yksinäiset alkuhiukkaset atomeiltaan karkaa."
[KiraNiia & TobyWang v. 2012] 
Viimeiset neljä päivää ovat olleet suoraa huutoa elämäni pahimmat ja epätoivoisimmat päivät. Toivoisin niin, että voisin käänää aikaa taaksepäin, mutta niin ei vain ole määrätty. No koska halusin paeta hetkeksi pois, tein niin kuin perinteinen suomalainen tekee, eli ensimmäisenä päivänä voin rehellisesti sanoa juoneeni täysin humalahakuisesti kaikkea mahdollista ja mahdotonta wiskistä viiniin ja tequilaan, sitten sangriaa, siideriä ja jopa bisseä. Huh! Mutta koska minä ja mieheni emme oikeestaan koskaan juoneet, niin jätin sen alkoholin kanssa läträämisen siihen ja sitten olikin pakko kadota kirjoihin. Yleensä minun on helppo uppoutua kirjaan kuin kirjaan, mutta nyt luen katkonaisesti ja kelaan taaksepäin, mutta yritän kuitenkin, on pakko. Mietin tätä blogiakin ja että mitä nyt teen, mutta tulen tästä niin iloiseksi ja mieheni oli niiin hemmetin ylpeä minusta, joten haluan ehdottomasti keskittyä tähän jatkossakin, ja hän ei kyllä tykkäisi yhtään, jos nimittäin luovuttaisin. Saisin varmasti satikutia, mutta voi kun voisinkin saada. Ehkä kulutan tähän blogiin vielä vähän enemmänkin aikaa kuin nyt, jotta saan käytettyä kaikki ne loputtomat tunnit mitkä nyt yht'äkkiä ovatkin tyhjiä.

Ajattelin, että ennen kuin jatkan taas kirjoista ja muusta populaarikulttuurista kirjoittamista haluaisin kirjoittaa viikon lainauksen, lainauken joka nauratti meitä aina uudelleen ja uudelleen, vuosien ajan. Ja koska minulla ja miehelläni oli noin 90prosenttia ajasta hauskaa ja hyvä olla yhdessä, niin en haluaisi vielä lainata mitään surullista... Sillä muistokirjoituksen aika tulee aivan liian pian.

Joten seuraava tapahtuma on Aku Ankasta: Aku pohtii kelju ilme kasvoillaan, kun pojat tulevat ja kysyvät, että "Mitä sinä mietit?", johon Aku vastaa: "Juonia", pojat ihmettelevat, että "Mitä juonia?", jolloin Aku myhäilevästi kertoo, että: "Salajuonia."

Tämä jaksoi vuosien ajan aina naurattaa meitä. Välillä kun toinen kysyi, että mitä mietit, niin toinen saattoi vastata, jos ei ollut miettinyt oikeastaan mitään ihmeellistä, että Juonia, jolloin toisen piti tietenkin jatkaa käsikirjoituksen mukaan. Meillä oli niin hauskaa yhdessä ja olen niin kiitollinen Sinusta, ja siitä että olimme yhdessä niin hyviä ja hönttejä! Olen niin onnellinen, että Sinä olit niin fiksu, outo ja hassu, sekä ihana ja komea, maailman paras ja ihmeellisin mies, niin kuin monesti Sinulle sanoinkin. Onneksi Sinä tiedät sen kaiken ja minä tiedän kaiken mitä sinä haluisit minulle sanoa. Kiitos baby.
I'll allways gonna be Your queen, and I'm so grateful that I can be.
Rest In Peace, my love.

Hanin lempijutut:
Hedonisti-koiran näkemys elämästä! [Autettiin yhdessä meidän koiraa kirjoittamaan oma näkemyksensä elämästä, se oli todella hauskaa!]
Anonymous is everywhere! [Tietyllä tapaa hän oli Anonymouslainen ja minä olin aina ylpeä hänestä.]
Rick and Morty [netflix]  [Ihan maailman paras aikuisten animaatio ja koska sarjassa on paljon kaikkia kvanttifysiikka- ja avaruusjuttuja oli se tietenkin mieheni ihan ykkös-animaatio! Sarja on saanut IMDb:ssäkin yhtä paljon, kun mieheni keskiarvo oli Kallion itseilmaisulukiosta kirjoittaessa, eli 9,3/10, eli ei yhtään pöllömmin!]
Rock of Ages [Domino-teatteri, Turku] [Vietimme kivan viikon loman Turussa vuodenvaihteessa ja kävimme katsomassa musikaalin, joka oli molempien makuun. Siitä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa. Onneksi ehdimme tehdä tuon reissun.]

torstai 12. tammikuuta 2017

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Teräviä esineitä on pelottava dekkari siitä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään kostaakseen, sekä suojellakseen läheisiään. Tarina oli erinomaisen koukuttava ja kuumottava, jossa oli monia pikku niksejä, jotka kietoivat lukijansa pikkusormensa ympärille. Kirjan päähenkilöt olivat hyvin inhimillisiä; pelottavia, ärsyttäviä ja sympaattisia. Ja niin kuin aina, mitä upeimmankin kartanon sisältä voi löytyä mitä kauhistuttavimpia syntejä, tunteita ja tekoja. Ja kun oma mielikin tekee kepposiaa, eikä ole enää turvallinen ja täysin luotettava. 
"Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasa etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gapin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään - ei edes omiin muistoihinsa."
(Takakansi)
Camille oli koko ikänsä kärsinyt äidistä, joka ei rakastanut häntä. Ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän silti koskaan ollut tarpeeksi alistuvainen ainaiseksi äidin pikkutytöksi ja turvautumaan häneen koko ikäänsä. Kun hän sitten lopulta oli päässyt vapaaksi tämän vallan alta ja alkoi pikkuhiljaa saada itsensä terveeksi ja elämänsä kondikseen, niin ei muuta kuin työkeikalle takaisin "ihanaan pikkukaupunkiin", oman ihanan ja turvallisen äidin helmaan. Not! Tuo talo oli kaikista maailman paikoista viimeisin missä Camillen olisi ollut hyvä ja turvallista olla. Sillä siellä ei ollut pelkästään ilkeä ja pelottava äiti, vaan myös sisarpuoli, joka ei voinut sietää Camillea. Oikea manipuloiva pikku-pissis tuo ihana teini-ikäinen Amma, joka äidin silmissä oli täydellinen prinsessa. Tuo oli koko kaupungin vaarallisin talo Camillelle.

Tarina ja henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja niin moniuloitteisia, että ne tekivät tarinasta kiinnostavan. Ja niin kuin kannessakin sanottiin, kirja oli karu ja häijy, ja se on kyllä aivan totta. Monta kertaa tuli uusi koukku, joka kietoi lukijansa vain tiukemmin kiinni tarinaan. Toki tämä muuten oli melko peruskauraa dekkarisaralla, mutta tarinassa oli kuitenkin paljon uutta ja erilaista, jotka tekivät tästä ihan hyvän dekkarin. Eli jos pidät dekkareista, niin kyllä tämäkin kannattaa lukulistalle pistää. Lopussa Gillian Flynn vielä kirjoittaa näin: Kiitos George R.R. Martinille, joka pyysi minua kirjoittamaan hänelle tarinan.

Lisäksi tämä sopii hyvin myös luettavaksi BFF-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joiden yhtenä tekijänä on ystävyys. Tässä kirjassa se ystävyys oli pahaa ja manipuloivaa, mutta sellaistakin ystävyyttä on ikävä kyllä olemassa.

Arvosanaksi annan tälle 3,5/5, tällä kertaa päätös oli ihan helppo!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Englanninkielinen alkuteos: Sharp Objects (2006)
Suomentanut: Maria Lyytinen
Kustantanut: WSOY
370 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 [Kirja yksi: KUTSU]

Kepler62 on erityisesti 7-12-vuotiaille pojille, mutta miksei myös joillekin tytöillekin kelpaava, dystopia seikkailusarja. Itse asiassa kirjan genre, sekä kirjassa välillä esiintyvät, varsinkin lapsille, hankalat sanahirviöt tulivat itselleni jopa hieman yllätyksenä. Joten vanhemmat, olkaa hyvät ja avatkaa Google ja valmistautukaa selittämään lapsillenne mm. kvanttifysiikkaa ja dystopian eri käsitteitä. Toisaalta kirja oli myös hyvin opettavainen monessakin mielessä, enkä pistänyt pahakseni sanahirviöitä, sillä niistä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Kepler62:n aloitus oli tarpeeksi hyvä, että se sai minutkin kiinnostumaan ala-asteikäisille suunnatun seikkailusarjan tulevaisuudesta. Muutama kuukausi sitten en vielä tiennyt edes mitään kyseisestä sarjasta, enkä varsinkaan ajatellut, että kun olen lukenut ensimmäisen, niin haluaisin tietää lisää, mutta niin siinä vain kävi... Jännästi sitä aina vaan jää koukkuun. Mutta toisaalta kirjallisuushan on parasta huumetta.
"13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?
(Adlibriksen esittely)
Kirjan tapahtumat sijoittuivat ylikansoittuneeseen ja futuristiseen tulevaisuuteen, joka oli pelottavan realistinen kuvaus siitä mihin maailmamme on mahdollisesti menossa. Ari on vanhempana veljenä pitänyt jo vuosia huolen pikkuveljestään Jonista, sillä he elävät kahdestaan hieman yhteiskunnan ulkopuolella. Äitiä he eivät usein näe ja toisinaan keinot pärjätä ja saada murkinaa menevät hieman harmaalle alueelle, sillä heidän on selvittävä kahdestaan viranomaisten pelossa. Kirja olikin hieno tarina veljeydestä, välittämisetä, sekä seikkailusta johon veljekset joutuivat voitettuaan erikoisen pelin, jota on pidetty lähes voittamattomana. Voittajat kutsutaan seikkailuun ja sarjan seuraavissa osissa meille luultavasti selviääkin, että mihin he joutuivat voitettuaan. Mikä on tuo Kepler62, josta kaikki supisevat. 

Välillä mietin, että minkä ikäisille tämä on suunnattu, sillä kirjassa oli toisinaan melkoisia sanahirviöitä, sellaisia mitkä me aikuiset voimme ymmärtää tai ainakin tajuta, että mitä ne suunnilleen voisivat tarkoittaa. Mutta toisaalta ne eivät ole lapsillekaan aivan hepreaa ja kyllä Wikipedia ja Google sitten selvittävät lisää. Itse annoin tämän kirjan luettavaksi ystäväni tokaluokkalaiselle pojalle ja hän oli aivan innoissaan, ja oli kysynyt, että mistä te tiesitte, että mie tykkään juuri näistä kirjoista? Joten sen jälkeen ei minullakaan ollut enää epäilyksiä vaan uskon kirjan kohderyhmän olevan juuri oikea, eli noin ala-asteikäiset pojat ja miksei myös jotkin tytöt.

Ja vaikka kohderyhmä onkin pääosin ala-asteikäiset, niin en voi kiistää, ettenkö itsekin odottaisi tarinalle jatkoa. Sillä totuus on, että nyt minäkin haluan tietää, että kuinka veljeksille käy tulevaisuudessa. Haluan tietää minne he joutuivat, mikä on Kepler62 ja kuinka nuo neuvokkaat veljekset selviytyvät uudessa maailmassa.

Arvosana on tällä kertaa suht helppo antaa ja annankin tälle 4/5. Erityiskiitokset haluan antaa tarinan kuvittajalle Pasi Pitkäselle, joka oli tehnyt maailmasta hienosti futuristisen ja siten vielä enemmän mielenkiintoisen.

INFO-ISKU! Wikipedia tietää kertoa oikeasta Kepler62:sesta sen olevan Lyyran tähdistössä sijaitseva tähti, joka on 1200 valovuoden päässä. Nasan Kepler-sateliitti on löytänyt tähdeltä Kepler-62 planeettoja, jotka saattavat muistuttaa Maata ja olla jopa elämälle soveltuvia.
Tässä esimakua kirjan kuvituksesta.
Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu (2015)
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
Kustantanut: WSOY
121 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

tiistai 10. tammikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Tämä kirja löytyi TBRsadastani, sillä kirjabloggaritoverini olivat kirjoittaneet siitä sen verran mielenkiintoisesti, että tahdoin itsekin lukea sen. Ja kyseessähän oli vielä elämäni ensimmäinen kotimainen dystopia, joten nyt mentiin tosissaan jännän äärellä ja tietysti mielenkiintoni oli suuri. Kirjan tapahtumat sijoittuivat Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan vuonna 2013. Eli ajatelkaapa, jos Suomi olisi, niin kuin vaikkapa Pohjois-Korea tai jokin vastaava maa ja kaikki olisivat vielä Orwellimaisesti tutkinnan alaisina, niin sellaiseen maailmaan tässä hypättiin. JAIKS! 
"On vuosi 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Historiallisista virheistä on otettu oppia. Yhteiskuntarauha ja kansanterveys ovat arvoista tärkeimmät. ¤ Terveysviraston valvova silmä ulottuu kaikkialle. Käytännössä kaikki mielihyvää tai riippuvuutta tuottava on kiellettyä: huumausainaat, alkoholi, nikotiini ja kofeiini. Sallittuja poikkeuksiakin on. ¤ Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on erään tärkeän mielihyvähyödykkeen jakelu haluttu tehdä vaivattomaksi. Siksi valtiollinen tiede on jalostanut ihmisestä uuden alalajin: altiin, nöyrän ja itseään tyrkyttävän. Ennen heitä kutsuttiin naisiksi. ¤ Vanna on jotain aivan muuta kuin miltä näyttää. ¤ Jare on koukussa riskinoton adrenaliiniin. ¤ He yhdistävät voimansa saadakseen pääsylipun jonnekin pois. ¤ He sotkeutuvat äärimmäisen vaarallisena tunnetun nautintoaineen välitykseen. He diilaavat chiliä. ¤ Kun Vanna koettaa epätoivoisesti selvittää, mitä hänen kadonneelle sisarelleen tapahtui, Jare törmää outoon uskontokulttiin, jonka käsissä on Auringon ydin. ¤ Onko tällä epäinhimillisen tulisella chililajikkeella vaikutuksia, jotka on syystäkin kielletty?"
(Takakansi)
Anteeksi mitä?! He diilasivat chiliä, johon Vanna oli vielä koukussakin? Kyllä, aivan totta! Aluksi ajattelinkin, että what the fuuu..k?? Sillä oli, lievästi sanottuna, hieman outoa lukea chili-fikseistä ja sen diilaamisesta, mutta sitten, kun siihen tottui niin okei... Sekä toisaalta se myös sopi hyvin tuohon maailmaan, joten aloinkin olla jo ihan messissä tarinassa! Erityisesti sen jälkeen, kun luin alla olevan kohdan kyseisestä kirjasta, aloin jo tosissaan ymmärtää ja miettiä, että aivan totta näinhän se onkin... Hmm.. pitäisiköhän tätä testata vielä itsekin käytännössä? ...heh.

"Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja."
(Sivu 133)

Sen jälkeen, kun yllä oleva lainaus oli selventänyt minulle chili-koukkua ja olin saanut sulateltua tiedon sen diilaamisesta, pidin kirjasta todella. Eusistokraattinen Tasavalta oli todella kuumottava, jossa naiset olivat alistuvia pissiksiä. Jo lapsena heistä katsottiin, että olivatko he sopivia, kukkamekoissa kotia leikkiviä tyttöjä, eli eloita vai pitivätkö he esimerkiksi enemmän poikien leluista, jolloin oli syytä äkkiä sterilisoida tuollaiset hirveät morlokit, etteivät he vain pääsisi saastuttamaan, lisääntymällä, tuota ihanaa Suomen Tasavaltaa. Maailmaa, jossa ei ollut tietokoneita tai kummemmin muutakaan elektroniikkaa, sillä niitä pidettiin rappiodemokratioiden hömpötyksinä. Kännykätkin olivat vain turha hedonistimaiden keksintö, joita tuolla upeassa Suomessa ei todellakaan kaivattu, niin kuin ei mm. mikrojakaan. Ihmisille riitti hyvin, että televisiosta näytettiin kahta valtion kanavaa ja radiosta kuuli loton, jota myös valtio peukaloi. Sitten, kun tytöt kasvoivat neidoiksi heille järjestettiin upeaakin upeampi tulokasjuhla, jolloin he astuivat myös pariutumismarkkinoille, oikeastaan heidät iskettiin, niin kuin lihatiskille. Sen jälkeen olikin jo aika lähteä opiskelemaan tärkeitä aineita eloi-opistoon, jossa opetettiin käytännössä kaikki kikat siihen kuinka pitää mies tyytyväisenä. Naiset oppivat kaiken ruuanlaitosta, keskustelu- ja puhetavoista ihan keimailuun ja seksiin asti. Whuuh, that world was craaazy!

Teksti oli menevää ja tarina oikeasti ihan mielenkiintoinen, joten kirja olikin parissa päivässä luettu. Lisäksi tämäkin kirja sopisi myös ihan hyvin luettavaksi mm. BFF-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea kirjoja joiden yhtenä tärkeänä tekijänä on ystävyys. Suomi johon tarina sijoittui oli kyllä järkyttävä, mutta jos historiassa olisi jotkin asiat olisi menneet toisin, olisimme voineet hyvinkin päätyä hieman samankaltaiseen tilanteeseen. Tämä oli ensimmäinen Johanna Sinisalon kirja, jonka muistan lukeneeni, ja se teki minuun kyllä lopulta sellaisen vaikutuksen, että aion jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista... Ja seuraavaksi aionkin lukea häneltä Enkelten verta nimisen romaanin, josta olen lukenut mielenkiintoisia arvosteluja ja muitakin faktoja, kuten sen, että Albert Einstein olisi aikoinaan sanonut, että jos mehiläiset katoaisivat maan päältä, ihmisellä olisi vain neljä vuotta elinaikaa. 

Tälle kirjalle voi arvosanaksi antaa ihan helposti 4-/5.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)
Kustannusosakeyhtiö Teos
Upean kannen takana seisoo Hannu Mänttäri
336 sivua.
Arvostelukappale.

-peace & love, and respect to you all-


Rock of Ages [Domino-teatteri, Turku]

Sex, drugs and rock 'n' roll!
Rock of Ages oli ehdottomasti paras näkemäni musikaali! Okei, se oli ehkä myös kolmas näkemäni musikaali, joten sillä ei ole kovinkaan paljon kilpailijoita, muttei se laske tämän kokemuksen arvoa, vaan sanoisin sen silti pysyvän mielessä mukavasti ja kauan. Nimittäin rastat tutisivat päässäni aivan alusta asti, kun nyökyttelin menemään musiikin tahtiin. Bändi oli pirun kova, naiset muodokkaita ja kauniita, sekä miehet tietenkin komeita. Näimme millaista se meininki oli Losissa, Sunset Stripillä 80-luvulla ja kuulimme tietenkin sen aikakauden kovimmat hitit, kuten mm. I Wanna Rock, The Final Countdown, Here I Go Again ja Wanted Dead or Alive.
"Musikaali Rock of Ages kertoo kahdesta nuoresta, jolla on suuret unelmat. Rocktähteydestä haaveileva Drew ja näyttelijänuraansa aloitteleva Sherrie kohtaavat toisensa Los Angelesin Sunset Stripillä. Mutta mikä on showbisneksessä menestymisen hinta? Tai toisaalta - mitä ihmeen väliä sillä on, niin kauan kuin musiikki soi ja baari on auki?!"
Vaikka kyseessä olikin perin tyypillinen nainen tapaa miehen -> he rakastuvat -> tulee ongelmia -> jompi kumpi saa AHAA-elämyksen ja juoksee toisen perään -> ja niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti -tarina, mukana oli anarkiaa ja hyvää meininki ja musiikki. Koko kokemus oli niiiin positiivinen ja fiilis loistava koko illan esityksen jälkeen, että nyt sitä vasta kunnolla tajusikaan, että kuinka rankka ja raadollinen se muutamaa päivää aiemmin näkemämme näytelmä Kissa kuumalla katolla todellisuudessa olikaan! Turun Domino-teatteri oli muutenkin mukavampi kuin Logomo-teatteri, jonka kovista penkeistä kärsimme ollessamme katsomassa tuota aiempaa näytelmää. Dominossa taas fiilis oli katossa ja yleisö otettiin huomioon alusta asti, taputimme mukana ja huusimme YEAH!, sekä tutustuimme vieressä istujiin. Näin, että kaikilla muillakin oli hyvä fiilis yleisössä ja näytöksen jälkeen se erittäin positiivinen fiilis säilyi vielä pitkän aikaa! Tällä kertaa olimme myös ostaneet ohjelmalehtisen, josta olikin paljon hyötyä. Joten edelleen suosittelen kaikille joille teatteri on vielä yhtä valloittamaton alue kuin itselleni, että ohjelmalehtiseen kannattaa sijoittaa, vaikkei se tuntuisikaan kovin tärkeältä, se auttaa kuitenkin pääsemään paremmin sisälle näytelmään.
Tätä musikaalia suosittelen kaikille! Olet sitten tuttu teatterin ja varsinkin musikaalien kanssa tai et, niin kuin minä, tästä musikaalista saa silti paljon irti ja se hyvä fiilis, joka esityksen jälkeen oli säilyi kauan. Itselleni tämä oli niin positiivinen kokemus, että aion kyllä jatkossakin jatkaa teatterissa käymistä, enkä aio enää vältellä musikaalejakaan, vaikka aiemmin ajattelin etteivät ne olisi niin minun juttuni. Tämä kokemus muutti mielipiteeni ylösalaisin ja erityiskiitokset haluaisinkin vielä antaa pirun kova ääniselle mimmille, eli Pauliina Saariselle, sekä muuten erittäin hyvälle bändille. Ohjauksesta huolehti jo monista elokuvistakin tunnettu Mikko Kouki ja alunperäinen käsikirjoitus on Chris D'Arienzon käsialaa. 

Arvosana tälle koko kokemukselle on tällä kertaa helppo antaa, ei epäilystäkään 5/5.
Rock of Ages, Domino-teatteri Turku. Esityksen kesto 2h 30min (sis. väliajan 20 min.)
Ohjaaja: Mikko Kouki
Käsikirjoitus: Chris D'Arienzo ja suomennoksesta huolehti Teemu Kaskinen
Rooleissa: Mikael Saari (Drew Boley), Anna Victoria Eriksson (Sherrie Christian), Aki Louhela (Lonny Barnett), Veeti Kallio (Stacee Jaxx), Mika Kujala (Dennis Dupree), sekä monia muita kovia näyttelijöitä.
Bändi: Ville Vihko (kapellimestari, keyboards), Juha Keskinen (kitarat), Antti Kajan (basso), Antti Karhumaa (kitarat), Hannes Pirilä (rummut)
Käyttämäni kuvat ovat Turun kaupunginteatterilta, ottanut Otto-Ville Väätäinen.
-peace & love, and respect to you all-

maanantai 9. tammikuuta 2017

Kissa kuumalla katolla [Logomo-teatteri, Turku]

"And you my father, there on the sad height.
Curse, bless, me now with your fierce tiers, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light!
- Dylan Thomas
(Näytelmä alkoi tämän lainauksen loistaessa valokankaalla, kun taustalla soi hieman Fever Ray-tyyppinen musiikki, joka myöhemmin paljastui Lana Del Reyn Old Moneyksi.)
28.12 juhlimme 31vee synttäreitäni yöpymällä pienessä ja mukavasti rönsyilevässä hotellissa [Park Hotel Turku], sekä käymällä Turun Logomo-teatterissa katsomassa Tennessee Williamsin 1950-luvulle sijoittuvan näytelmän nimeltä Kissa kuumalla katolla. Ihan oikeassa teatterissa käynti ei ole ihan verissä, joten nyt mentiin hieman jännän äärellä... Ja pieni vinkki heille joille teatteri on myös yhtä valloittamaton alue kuin itselleni; suosittelen sijoittamaan ohjelmalehtiseen, sillä sen kanssa näytelmästä saa heti paljon enemmän irti. 
Logomo-teatteri ulkoa. Kiitokset kuvasta kotikaupunkini sanomille, eli Kouvolan Sanomien sivuilta bongattu!
"Tänä vuonna Big Daddyn syntymäpäivillä on aivan erityistä syytä juhlaan: Pollittin suvun patriarkka on juuri saanut syöpätutkimuksesta puhtaat paperit. Tai niin kaikki Big Daddylle uskottelevat. Juhlavieraiden joukossa ovat kissaksi kuumalla peltikatolla itsensä tunteva Margaret ja tämän alkoholisoituva aviomies Brick. Perhe kokoontuu puuvillakuninkaan viimeisille syntymäpäiville perinnönjako mielessään. Kenet Big Daddy valitsee perintöprinssikseen? Lapsettoman, juopon Brickin vai tämän unelmaelämää vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa elävän veljen Gooperin? Illan aikana pinnalle nousee paljon vaikeaa, rumaa ja puhumatonta."
(Logomo-teatterin kotisivuilta)
Sitä on nimittäin kantapäät kovilla, kun kaiken joutuu oppimaan niiden kautta. Suosittelen todellakin sijoittamaan ohjelmalehtiseen, varsinkin jollei teatteri ole verissä. Ja koska itselläni ei ole, tein sen virheen, että en sijoittanut... Mutta onneksi pääsimme puoliajalla lukemaan naapurin ohjelmalehtisen, ja minä sekä mieheni, saatiin molemmat heti sen jälkeen paljon enemmän irti koko esityksestä. Eli vinkki yksi: sijoita ohjelmalehtiseen. Vinkki kaksi: syö kotona masu täyteen, sillä teatterissa on tunnetusti kaikkeen lisätty muutama euro... Mutta muuten Logomo-teatterista jäi melko positiivinen fiilis! Vanhat VR:n konepajat oli muutettu tyylikkääksi ja meneväksi teatteriksi ja raflaksi, jossa liikkuminen pyörätuolillakin sujui erittäin jouhevasti. Sini Pesosen ohjaus näytelmästä oli myös ihan mukiin menevä, eikä siitä ole mitään valitettavaa. Näytelmän tapahtumathan sijoittuivat yhteen päivään, yhteen huoneeseen, käytävään ja ulkoparvekkeeseen. Tilat oli eristetty hienosti läpinäkyvillä seinillä ja vanhoilla ovilla, jotka kuvasivat hyvin prameaa, mutta jo kuolemaisillaan olevaa kartanoelämää, syvässä etelässä, puuvilla plantaaseilla, 50-luvun Amerikassa. Ja varsinkin ohjelmalehtisen lu'un jälkeen, mikään ei jäänyt epäselväksi... Lavastuksesta vastasi Jani Uljas, eikä sille tarvitse kauaa etsiä adjektiiveja, se oli upea, mutta simppeli. 
Tässä kuvassa näkyy hyvin, kun Big Daddy miettii syntyjä ja syviä, samalla kun vieraat katselevat ulkona ilotulitusta. Mistään ei suvaitse ääneen puhua, parempi on salakuunnella ja urkkia ovenraosta. Kuvat Turun kaupunginteatterin sivuilta, kuvannut Otto-Ville Väätäinen.
Niin kuin Logomon nettisivuillakin kerrottiin, niin näytelmän teemanahan oli juuri ikävät ja hankalat, painostavat perhesuhteet, identiteettikriisit yhdellä jos toisellakin, sekä valheet ja tietysti rakkaus, sekä seksuaalinen turhautuminen, josta näytelmän nimikin juontuu... Big Daddy (Taneli Mäkelä) oli ison plantaasin omistaja ja tottunut pitämään kovaa kuria, sekä olemaan suvun patriarkka, josta jo nimi Big Daddykin kertoo. Ja voin kertoa, että kun istuimme eturivissä ja puoliajan jälkeen Big Daddy tuijotti minua suoraan silmiin, jähmetyin penkkiin ja koin hänen voimansa. Rukoilin, että "älä ala huutamaan minullekin, älä ala huutamaan minullekin", onneksi ei alkanut, sillä olisin varmasti juossut karkuun... tai siis in my own case, rullannut karkuun. Anyway, pääsimme näkemään likaista perintöjuonittelua, kun jokainen sukulainen yritti olla edukseen suuren ja mahtavan miehen, isän tai appiukkonsa edessä. Näimme miltä tuntuu seksuaalinen turhautuminen, kun intohimo on kuollut, mutta luovuttaakaan ei vaan voi, koska te tiedätte; ei vaan voi. Tai kun jää aina veljensä varjoon, vaikka itsellä olisi asiat kuinka reilassa, mutta isän kutapoju, oma alkoholisoitunut veli olisi silti aina se ykkönen. 
Toiset ovat kokeneet näytelmän raadollisena ja rankkana, ahdistavana mitä se toki olikin, mielestäni ei kuitenkaan liikaa, vaikka Logomon kovat penkit ehkä tekivätkin sen hieman raadollisemmaksi kuin näytemä oikeasti oli... Tosin aiheina syöpä, seksuaalinen turhautuminen ja ilkeät sukulaiset olivat vakavia, saimme silti onneksi välillä nauraakin. Toisen puoliajan jälkeen (jolloin olin myös lukenut sen ohjelmalehtisen!) näytelmän kaikki ainekset oli kerätty kasaan ja mielestäni se vain parani loppua kohden. Ja lopusta pidinkin jo... no, enemmän.

Arvosanaa on vaikea antaa, mutta jos antaisin koko kokemukselle 3+ tai 3,5/5, olisin melko lähellä...

Kissa kuumalla katolla, 3h 15min
Logomo-teatteri Turku
Rooleissa mm. Pyry Nikkilä (Brick), Niina Koponen (Maggie), Taneli Mäkelä (Big Daddy) ja Eila Halonen (Big Mama).
Ohjaaja: Sini Pesonen

-peace & love, and respect to you all-

torstai 5. tammikuuta 2017

Alan Bradley: Piiraan maku makea [Flavia de Luce-dekkarisarja #1]

Olen monesti lukenut kirjabloggaritovereiltani, että tämä Alan Bradleyn salapoliisisarja, joka kantaa pääosahahmonsa Flavia de Lucen nimeä, kannattaisi lukea, ja siksi se löytyykin myös satakirjaa-listastani. Joten nyt kun luin vielä takakannesta, että tarina on kuin tehty niille, jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista, jätin samantien kaikki muut lukemiseni kesken ja aloitin siltä istumalta lukemaan tätä ensimmäistä Flavia de Lucea, nimeltä Piiraan maku makea. Tässä blogia kirjoittaessa on nimittäin tullut muutaman kerran hyvin nostalgisesti mieleen juuri mm. Viisikot ja olen jo hetken muutenkin kaivannut sellaista Neiti Etsivä-meininkiä, joten ensimmäinen Flavia de Luce täytti kaikki odotukseni, se oli kuin nakutettu minulle. 
"Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salamähkäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.
Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökötty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen, on selvää, että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?
(Takakansi)
Yleisesti ottaen, viime aikoina lukemani dekkarit ovat olleet aika himskatin raakoja, että kaipasinkin jo jotain kevyempää, erilaista, joten siihen väliin sainkin juuri oikeaan aikaan tämän ensimmäisen osan Flavia de Lucea. 11-vuotias, näsäviisas Flavia muistutti minulle, että kuinka viisaita lapset voivatkaan olla! Muistin myös, että pienenä, juuri Flavian ikäisenä, oli hirveä halu ajautua seikkailuun ja leikkiä salapoliisia. Sitä yritti muuttaa vaikka minkälaiseksi mysteeriksi ihan arkisiakin asioita, seurattiin, tai siis yritettiin seurata, vaikka mitä jälkiä metsässä. Lähimmäksi seikkailua pääsimme, kun kuulimme radiosta ilmoituksen kadonneesta koirasta, jonka olimme juuri nähneet. "Jäljitimme" koiraa pitkin maita ja mantuja, tosin emme sitä koskaan löytäneet. Onneksi kuulimme myöhemmin, että koira oli päässyt turvallisesti kotiin. Ehkä hieman lapsellista, mutta olisihan se ollut hienoa, jos me olisimme sen sinne palauttaneet.

Piiraan maku makea oli myös siinä mielessä erilainen, että tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, eivätkä nykypäivään. Kyseinen aikakausi on vain plussaa ja tuntuukin ettei tähän päivään saisi edes kunnon seikkailua sijoitettua. Hmm, tämä ajatus vaatii kyllä vielä hieman syvempää tutustumista nykypäivän seikkailuihin... Anyway, oli kiva lukea juuri tällaista seikkailu-tyyppistä murhamysteeriä, joka toki kuuluu dekkari-genreen, mutta koska viime aikoina dekkarit ovat vain raaistuneet niin, luokittelisin tämän murhamysteeriksi, josta saa jo valmiiksi hieman kevyemmän fiiliksen. Flavia ottaakin oppia esikuvaltaan Sherlock Holmesilta ja hänen etsivän-, sekä kemiantaitonsa tekisivät varmasti vaikutuksen jopa häneen. Ainakin ne vaikuttivat minut niin, että haluan lukea ehdottomasti loputkin Flavia seikkailut. Sillä oli oikeasti kiva olla 11-vuotiaan Flavian matkassa, joka suhi pyörällä tutkimassa erilaisia johtolankoja, ja vaikka Flavia onkin vasta yksitoista, en silti koe sitä rajoittavana tai että kirja olisi vain nuorten, kyllä Flavian seikkailut ovat kaikenikäisille... Tiedä vaikka sitä lukisi vielä Viisikotkin uudelleen joku päivä.

Arvosana oli tällä kertaa piece of cake ja Piiraan maku makea saa pyöreät 5/5.

Alan Bradley: Piiraan maku makea¨(2009)
The Sweetness at the Bottom of the Pie, (tässä esimerkki kunnollisesta kirjan nimestä!)
Kustantaja: Bazar
Arvostelukappale
389 sivua.


Chekkaa myös seuraavat murhamysteerit:

Lyons: Kuolema korjaa kokit 
P.D James: Usko ja epäilys

-peace & love, and respect to you all-